Koko vuosi on mennyt viettäessä ihan tavallista koiranelämää – syömistä, nukkumista, lenkkeilyä, riehuntaa, tavaroiden varastelua, mamman hermojen venytystä jne. Olen minä toki hieman rauhoittunut jo, kai se on tuo ikä. Mamma kyllä sanoo, että meillä on 10-vuotias pentu. Mitähän oikein sillä tarkoittaa?
Ihoni – tuo vuosien murheenkryyni – on tällä hetkellä loistokunnossa, eikä enää kutia. Niin, ja se peräpääkin tuntuu siinä samalla rauhoittuneen. Kyllä minä tiedän mistä kutina ja arvet ovat johtuneet. Monet teistä ovat jo sen kuulleetkin, mutta kerrottakoon nyt vielä tässä. Kun mamma ei puhu eikä ymmärrä koiraa, piti minun se hänelle ihan omaan tyyliini näyttää ja kertoa. Tämä tapahtui siis jo jokunen vuosi sitten. Eräänä päivänä kun kauppakassit oli puoliksi purettu, huomasin keittiön pöydällä vehnäjauhopussin. Nyt tai ei koskaan! Keräsin kaikki voimani, ja ihan kuin olisin ollut nuori jälleen, nappasin pussin hampaisiini ja juoksin olohuoneen matolle – siis siihen kohtaan, missä kaikki herkut maistuvat parhaimmalta. Mamma ryntäsi perääni ja siinä tiimellyksessä hotkin jauhoja suuhuni minkä ikinä kerkesin. Eihän siitä kehuja tullut ei, tiesihän tuon jo kokemuksesta.
Parin päivän kuluttua alkoi selkäni kukkia, rupia oli ihan hirveästi. Vihdoin mamma ymmärsi. Ruokalistaltani poistuivat välittömästi kaikki viljat ja varmuudeksi riisitkin. Haikeana katselin kuinka yrjölänpuuro lensi roskikseen ja nappulat vaihtuivat peura-peruna –versioon. Tätä ruokavaliota olen noudattanut siitä lähtien ja täytyy sanoa, että ei se nyt niin hirveän kauhealta tunnu. Mamma on aina kehunut kuinka olen strategista ajattelukykyä omaava ja tuon tapahtuman jälkeen hän on ollut siitä entistä vakuuttuneempi.
Tässä taannoin kävin pitkästä aikaa koirapuistossa. Siellä sattui olemaan 2-vuotias soma collie-tyttö ja mikäs sen mukavampaa kuin temmeltää sen kanssa. Onhan minulla viehätysvoimani tallella ja charmikkuutta ovat vuodet sekä harmaantuneet kiharani vain lisänneet. Olen kuullut ihmisten sanovan, että ”itku pitkästä ilosta”, mikä on kyllä totta. Illalla olivat takajalkojeni lihakset niin kipeät, että mamman piti niitä hieroa ja antaa särkylääkettä. Vähän minua itkettikin kun pääsin makuulta vain vaivoin istumaan ja suurella tuskalla siitä seisaalleni. Kävely jääkaapille onnistui hammasta purren… Ihme ja kumma, mutta aamulla olin taas elämäni kunnossa. Mamma sanoi, että nuorten narttujen perässä juokseminen ei sovi ikääntyneille herroille – ei ihmisille eikä koirille. Taitaa hän olla oikeassa.
Ihmiset rauhoittuvat kohta joulun viettoon ja näin teemme me koiratkin. Tiedossa on siis pitkiä lenkkejä, kiireettömiä päiviä ja mikä parasta – hyvää ruokaa. Isäntäväelläkään ei ole muuta kuin aikaa rapsutella minua ja kaikin puolin huolehtia hyvinvoinnistani. Ja sehän sopii mainiosti! Minä puolestani pidän huolta siitä, että he saavat riittävästi liikuntaa sekä ulkona että sisällä.
On aika toivottaa mukavaa joulun aikaa! Kyllä minä teidät kaikki muistan ja te minut, vaikka vuosittaisia fanikorttejani ei mamma tänä vuonna lähetäkään. Hän kertoi korttirahojen menneen villieläinten iloksi Raippaluodon hoitolaan. Minulla on kaikkea yllin kyllin, mutta nuo loukkaantuneet eläinparat ovat täysin riippuvaisia ihmisten hyväntahtoisuudesta, kuten me kotieläimetkin.
Sikailkaa maltillisesti, kuten teen minäkin (nam!).
Nähdään taas joskus, nuuskitaan kun tavataan!
TUTTUA JA TURVALLISTA 